Kun pääsin opiskelemaan ravitsemustiedettä Kuopioon 2000-luvun alussa, oli ala suurelle yleisölle täysin tuntematon. Nyt kyseinen koulutuslinja Itä-Suomen yliopistossa on yksi suosituimmista hakukohteista. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ala muuttunut täysin: koskaan aiemmin ei ole ravitsemuksesta ja ruuasta puhuttu niin paljoa kuin nyt. Myös media on innostunut ja aina kun jostain innostutaan, ylilyönneiltä ei voida välttyä. Laihduttamiseen liittyvät skuupit ovat ja tulevat aina olemaan suosittu aihe. Kohtalaisen säännöllisesti nostetaan myös valmisruokakeskustelu esiin, ja hyvin harvoin positiivisessa valossa.

Mutta ei valmisruoan mollaaminen toki ole yksin median syy. Media vain heijastaa tämän hetkistä asenneilmapiiriä, jossa on ok ilmaista itseään oman ruokavalionsa kautta. Ruoka, jota syöt, kertoo kaiken sinusta, arvoistasi ja luonteestasi: Karkkipussi ostoskorissa kertoo sinun olevan sokeririippuvainen, lihapullat ja muusi kuvastavat saamatonta henkilöä. Mitä onko siellä korissa vielä kasvisrasvavalmistetta, eikä aitoa kermaa! Nyt olet saastuttanut kehosi temppelin lisäaineilla.

Tässä ilmiössä me elämme kaikki ja se vaikuttaa meidän asenteisiimme hiljaa hiipien, vaikka tieteellistä todellisuuspohjaa ruokavaliotrendeille ei ole.

Vastasin tässä taannoin keltaisen lehdistön kysymyksiin valmisruoasta kertovaa juttua varten, ja toimittaja kysyi, miksi käytämme valmisruoassa huonoja raaka-aineita. Tässä vastaus, jonka annoin: Mikä on yleensäkin huonompilaatuinen raaka-aine? Kaikki käyttämämme raaka-aineet ovat laadukkaita, vaikka hinta ei olisikaan suuri. Ei eläimestä voi käyttää vain sisäfilettä ja jättää kaikkea muuta syömättä. Riisi ja peruna ovat halpoja raaka-aineita, mutta tekeekö se niistä huonoja?

Vastaus ei kelvannut juttuun. Mikä on tavallaan ihan ymmärrettävää – olihan se väistämättä tylsä vastaus raflaavaan kysymykseen.

Mutta jos oikein tosissamme mietimme asiaa, niin mikä on oikeasti huonolaatuinen raaka-aine? Minulle se tarkoittaa pilaantunutta tai jollain muulla tavoin ihmisen terveydelle haitallista raaka-ainetta. Kukaan vastuullinen toimija ei käytä tällaisia raaka-aineita myymässään ruoassa – ei myöskään valmisruoassa.

Valmisruoasta ei myöskään saa otettua katu-uskottavaa kuvaa instaan tai nassukirjaan. Sen kokkaamiseen kun ei ole mennyt muutamaa tuntia arki-illasta. Vaikka kyllähän valmisruoankin voisi asetella kauniisti esille, ja kaupastakin voi ostaa jonkun muun tuntikausia hauduttamaa lihakastiketta. Esitelläänhän sitä kaunista siivottua kotiakin somessa, vaikka sen on siivooja siivonnut ja suunnittelija sisustanut. Mitä eroa, kunhan kuva on nätti?

Valmisruoan ostaminen on verrattavissa palvelujen ostamiseen. Meidän tehtävämme täällä elintarvikealalla on tuottaa mahdollisimman hyvää palvelua. Tehdä maistuvia annoksia, joista löytyy vaihtoehtoja joka makuun ja tarpeeseen, herkutteluun ja terveelliseen arkiruokaan. Tästä saamme välittömän palautteen myytyinä tai myymättä jääneinä tuotteina.

Vaatetrendinä leviää juuri nyt niin sanottu normcore-ilmiö, jossa on hienoa pukeutua tavallisiin huomiota herättämättömiin vaatteisiin. Tämän kun saisi leviämään myös ruokaan: silloin olisi hienoa syödä tavallista ruokaa ja olla tekemättä siitä syömisestä niin isoa numeroa.

Elän siis toivossa, että minunkaan ei enää kovin kauaa tarvitse piilotella mikroannosta lehtikaalipussin alla, kun tutut tulevat kaupassa vastaan, ollakseni vakavasti otettava aikaansa seuraava nuori keski-ikäinen.