TUNTEIDEN PELIKENTILLÄ PÄRJÄÄMINEN VAATII MYÖS MIELEN HARJOITTAMISTA

Ennen kaikkea Hanna Väyrysen jalkapalloilevassa perheessä onkin totuttu käsittelemään pelin tuoksinassa syntyviä tunteita ja esimerkiksi sitä, miten käsitellä huonosti menneen suorituksen aiheuttamaan harmitusta. “Yksi pojista on aivan erityisen vaativa itseään kohtaan kentällä, mikä taas vaatii omanlaistaan tunnetyötä. Täytyy muistuttaa, että välillä voi ja saa myös harmittaa ja harmitus on tunteena ihan OK. Sen lisäksi koitamme aina miettiä myös tarkemmin, että mistä harmituksen tunne varsinaisesti tulee: kokeeko lapsi, että on epäonnistunut jossain yksittäisessä suorituksessa tai esimerkiksi pelkoa siitä, että tuottaa pettymyksen joukkueelleen”, hän pohtii.

Vaativuuden tunnelukkoa eli itsearvostuksen sitomista suoritukseen on auttanut käsittelemään mm. erään urheilupsykologian kirjan sivuilta bongattu konkreettinen harjoitus: “Nappulakenkään laitetaan paperinpala, jossa on yläpuolella aurinko ja alapuolella salamoita. Idea lapussa on se, että kun kentälle astutaan kengän kärjellä, niin silloin painetaan “aurinkoa” ja tsempataan ja mennään ja sitten taas jos välillä tuntuu että ei suju ja harmitus nostaa päätään, niin sitten poljetaan niitä kantapäässä olevia salamoita alemmaksi ja näin tavallaan annetaan lapselle kontrolli siihen tunteeseen – tunnetta ei viedä pois, vaan käytetään hyödyksi”, Väyrynen kertoo.

“Kun tunteeseen menee syvemmälle, oppii paremmin paitsi ymmärtämään tunteen itsessään, myös oikeuttamaan sen ja sitä kautta kanavoimaan harmitusta niin, ettei se sitten kuitenkaan vaikuta liikaa siihen omaan pelaamiseen ja peli-iloon. Muistuttaa, että tilanteita tulee aina uusia ja ettei peliä kannata jättää kesken pienen harmituksen vuoksi”, hän jatkaa. 

PÖYTÄ ON KATETTU TUNNEPUHEELLE 

Kiireisestä, harrastusten täyttämästä arjesta huolimatta Väyrysten perheessä pyritään huolehtimaan, että perhe saa istua yhteisen pöydän ääreen tarpeeksi usein ilman muita häiriötekijöitä. “Vaikka pojilla on paljon harrastuksia, niin aina me koitetaan jotenkin luovia se yhteinen ruokailuhetki niin, että silloin voitaisiin keskustella ihan vaan sen päivän tunteista ja tapahtumista, ilman puhelimia tai muitakaan ärsykkeitä. Eri elämäntilanteissa toimivat luonnollisesti erilaiset asiat ja pitää olla myös myötätuntoa itseään kohtaan. Ymmärrän toki myös niitä pienempien lasten vanhempia, jotka joskus tarvitsevat sitä Pipsa Possun apua saadakseen koko ruokailutilanteen ylipäänsä järjestymään. Tärkeintähän kuitenkin on loppujen lopuksi, että lapsi saa syödäkseen”, hän toteaa. 

Hanna Väyryselle ruokapöytä on paikka, jossa pysähdytään sen hetken asioiden äärelle ja päästään ihan oikeasti keskustelemaan lasten mieltä askarruttavista kysymyksistä. “Meillä kysellään ruokapöydässä aika suoria ja spesifejäkin kysymyksiä, joiden kautta päästään vielä syvemmälle siihen, mitä lapsi on päivän aikana oikeasti kokenut ja tuntenut: “tapahtuiko koulussa jotain, joka sai sinut nauramaan tai tapahtuiko koulussa jotain, mistä tuli paha mieli?”, “kenen kanssa leikit tänään välitunnilla ja mitä te leikitte? Tuliko jotain riitaa?”. Jos lapselta kysyy vain, että “miten päivä meni?”, niin vastaus on todennäköisesti vain että “hyvin”, hän pohtii.

Hanna Väyrynen näkee yhteiset ruokailuhetket lasten kanssa hetkinä, joiden eteen kannattaakin nähdä vaivaa ja myös eräänlaisena sijoituksena tulevaan. “Vaikka meidän perheessä eletäänkin juuri nyt niitä ruuhkavuosia, elämme samalla kuitenkin myös aika ainutlaatuista kulta-aikaa, kun pystymme todella tutustumaan myös siihen lapsen persoonaan sekä ajatuksiin. Jossain kohtaa kuitenkin tulevat eteen ne teinivuodet ja koen, että kaikki tämä aika mitä me nyt vietetään yhdessä antaa toivon mukaan työkaluja käsitellä myös niitä teini-iän mukanaan tuomia tunnemyrskyjä paremmin aikanaan, kun tämä niin sanottu ennaltaehkäisevä pohjatyö on tehty hyvin”, hän sanoo. 

TUNNETAITOJEN HARJOITTELU ON ELINIKÄINEN PROSESSI

Psykologia-aiheista ja etenkin urheilupsykologiaan keskittyvää kirjallisuutta vapaa-ajallaan ahmiva Hanna Väyrynen pitää positiivisena sitä, että tunnetaidot ovat olleet puheenaiheena pinnalla jo useamman vuoden ajan. “Tänä päivänä tukea tunnetaitojen harjoitteluun osataan tarjota jo todella hyvin kouluissa ja päiväkodeissa ja se on omasta mielestäni todella ihanaa, koska esimerkiksi omaan ikäluokkaani kuuluvat vanhemmat eivät ole näitä taitoja omassa lapsuudessaan samalla tavalla päässeet opettelemaan. Toivoisinkin, että myös mahdollisimman iso osa vanhemmistakin löytäisi nämä tarjolla olevat tunnetaitoharjoitukset ja sitä kautta oppisi harjoittamaan myös omia taitojaan”, hän sanoo.

Kolmen tyttären perheessä itse kasvanut Väyrynen arvelee, että tunteista puhuminen on tullut hänelle ainakin osittain jo äidinmaidoissa ja kokee itsensä jopa etuoikeutetuksi sen suhteen, miten paljon tunteista on puhuttu ja niitä on sanoitettu jo hänen lapsuudessaan. “Tuntuu, että meillä on siskojen kesken vatvottu ja analysoitu niitä kunkin fiiliksiä melkein kyllästymiseen saakka”, Väyrynen naurahtaa. 

Omiin lapsuuden kokemuksiinsa verrattuna erojakin luonnollisesti hänen omassa kolmen pojan katraassaan on huomattavissa. “Lapset ovat kuitenkin sen verran pieniä vielä, että ei pojillakaan se tunteista puhuminen mitenkään kauhean luontaista tietenkään vielä ole, niin että lähdettäisiin aina suoraan pohtimaan mikä mikäkin tunne on ja mistä se tulee”, Väyrynen toteaa.

Lasten iällä hän ei kuitenkaan koe sinänsä olevan merkitystä tunneilmaisun suhteen, vaan enemmänkin kyse on eroista temperamentissa. “Kaikki kolme ovat kasvaneet samassa ympäristössä, mutta toisilla se tunteiden sanoittaminen tuntuu tulevan vaan helpommin kuin toisilla. Esimerkiksi meidän nuorin, 6-vuotias on tosi lahjakas sanoittamaan koko tunteidensa kavalkadin mitään pimittämättä, kun sitten taas vanhin kolmesta, 10-vuotias, on enemmän ehkä sellainen suunnannäyttäjä ja tsemppaaja”, Väyrynen pohtii.

Esimerkkinä eräänlaisesta ylpeyden hetkestä tunnetaitoihin liittyen Hanna Väyrynen mainitsee erään yksittäisen tapauksen. “Meidän 8-vuotias oli päässyt ensimmäistä kertaa pelaamaan jalkapalloreissulle Espanjaan ja kun me kotiin palattuamme illalla nukkumaan mennessä katsottiin jotain kuvaa tältä reissulta, niin hän sitten yhtäkkiä purskahti ihan kunnolla itkuun. Tähän itse sitten reagoin tietenkin kysymällä että mistä tämä tulee ja että onko jokin hätänä, niin hän osasikin sitten todella hienosti sanoittaa sen tunteen niiden ilon kyynelten takana, että “ei äiti, mä olen vain niin iloinen siitä mitä tapahtui ja itken siksi, kun olen niin iloinen.” Se oli aika hieno hetki minulle itselleni, että 8-vuotiaskin osaa pysähtyä tuollaisen tunteen äärelle ja uskaltaa itkeä ilosta”, hän kertoo.

Vinkkinsä muille pienten lasten vanhemmille tunnetaitojen harjoitteluun hän haluaa tiivistää kahteen sanaan: lempeys ja itsemyötätunto. “Omasta mielestäni omien tunnetaitojen kehittäminen lähtee sen hyväksymisestä, että aina ei voi onnistua eikä tietää kaikkea, mutta aina voi yrittää oppia ja kehittyä. Muutos kuitenkin lähtee aina itsestä ja ensimmäinen askel muutokseen on juuri sen tiedostaminen, että ei välttämättä vielä osaa itsekään jotain jota haluaisi esimerkiksi lapselleen opettaa ja suhtautuu asiaan riittävällä lempeydellä itseään kohtaan. Ei jää liikaa vatvomaan sitä jos on korottanut ääntään tai antanut omien tunteiden läikähtää yli äyräiden, vaan sallii mokailun myös itselleen ja sitä kautta näyttää lapsellekin, että myös epäonnistuminen on OK ja että vain harjoittelun ja yrityksen kautta voi kehittyä”, Väyrynen toteaa.

#ruokapöytäkeskustelut on Atrian ja Lastenklinikoiden Kummien yhteistyössä toteuttama kampanja lasten ja nuorten mielenterveyden asialla. Yhteisenä tavoitteenamme on viedä arvokasta viestiä lapsiperheisiin arkisen keskustelun, välittämisen ja vuorovaikutuksen merkityksestä lapsen mielenterveydelle. Ruokapöytä on tärkeä kohtaamispaikka, ja yhteinen ruokahetki mahdollisuus havaita, huomioida ja jakaa mielen päällä olevia asioita läheisten kesken sekä olla läsnä.