Ei suuttoman tautia kukaan tiedä

07.6.2022
Henkilöstö

Osallistuin opiskeluaikojeni luokkakokoukseen. Opiskeluajoistani Vaasassa on vierähtänyt tovi, kuten myös kohtaamisista useimpien aikalaisteni kanssa. Ennakkoon tietenkin vähän jännitti, että löytyykö pitkän ajan sekä pitkien elämänkokemusten jälkeen yhteistä säveltä. Turhaan jännitin.

On uskomatonta, miten mutkattomasti palattiin samalle aaltopituudelle ja opiskelijaroolehin, jotka oli vuosikymmeniä sitten jätetty taakse. Punaiset opiskelijahaalarit vain puuttuivat. Puheensorina ylitti tervetulopuheenpitäjän äänen, ja desibelit vain nousivat, kun ilta pimeni. Niin paljon iloisia huurahduksia, halauksia, jutustelua, muisteluita – niin kuin yksi opiskelukaverini sanoi: oltiin aivan liekeissä!

Niin paljon iloisia huurahduksia, halauksia, jutustelua, muisteluita – niin kuin yksi opiskelukaverini sanoi: oltiin aivan liekeissä!

Samansukuisen tunteen koin, kun kahden vuoden etätyön jälkeen palasin työpisteelle Nurmon tuotantolaitokselle. Tuotannossa työskentelevät tulivat hymyillen vastaan ruokalassa, ja kommentoivat, että ”Jaha, nytkö te tuutte takaisin? Tervetuloa!”. Kyllä tuli hyvä mieli.

Jäin miettimään, mikä liima ja koheesiovoima näissä molemmissa tilanteissa toimi? Mikä näkymätön magneettikenttä saa vuosien, jopa vuosikymmenten jälkeen kokemaan yhteisöllisyyttä, yhteenkuuluvuutta sekä tervetulleeksi kokemisen fiiliksiä?

Mikä näkymätön magneettikenttä saa vuosien, jopa vuosikymmenten jälkeen kokemaan yhteisöllisyyttä, yhteenkuuluvuutta sekä tervetulleeksi kokemisen fiiliksiä? 

Pohjanmaalla on sanonta: ”Ei suuttoman tautia kukaan tiedä”. Tällä viitataan siihen, että asioista täytyy puhua ääneen. Tästä löysin myös yhteisen nimittäjän näille tapahtumille. Luokkakokouksessa sanottiin ääneen se, miten mukavaa oli opiskella yhdessä: muisteltiin yhteisiä opiskelutapahtumia, paikkoja, ihmisiä – jopa yhteisiä luentoja, tenttejä, graduntekemistä MacIntosh -tietokoneella. Samoin työkaverini Nurmossa sanoivat ääneen sen, että paluuni on huomioitu ja olen tervetullut. 

Jos käytetään tieteellisempää termiä siitä ympäristöstä, missä uskaltaa sanoa asioita ääneen, niin se on psykologisesti turvallinen ympäristö. Psykologisesti turvallisessa (työ)ympäristössä voin luottaa siihen, että voin sanoa ääneen ajatukseni ja kommenttini. Tämä siis kannustaa siihen, että pitää sanoa ääneen se, kuinka mukava (työ)kaveri on ja kuinka helppoa on (työ)kaverin kanssa tehdä töitä ja kuinka osaava (työ)kaveri on ja kuinka (työ)kaveri auttaa aina tarvittaessa ja kuinka mukavaa on aloittaa päivä (työ)kavereiden kanssa ja niin edelleen.

Me kaikki tarvitsemme kannustusta sekä muistutusta hyvistä asioista – joskus vähän myös apua toisilta. Joku on joskus sanonut: ”Hyvää sydänliikuntaa on kumartua, ja auttaa toista ihmistä ylös”.

Sovittaisiinko yhteiseksi kotiläksyksi se, että sanotaan aina se ääneen, kun ollaan tyytyväisiä johonkin. On se arkinen tilanne tai juhlavampi – ei olla suuttomia. Me kaikki tarvitsemme kannustusta sekä muistutusta hyvistä asioista – joskus vähän myös apua toisilta. Joku on joskus sanonut: ”Hyvää sydänliikuntaa on kumartua, ja auttaa toista ihmistä ylös”. Kaikkihan me hyvää sydänliikuntaa tarvitaan! 

Jaa

Kirjoittajan kuva
Kirjoittanut

Kaija Ketola-Annala

Kaija työskentelee henkilöstön kehittämispäällikkönä. Hänestä on erityisen mukavaa että riippumatta siitä, missä hän kulkee, työssään tai vapaa-ajalla, Atria tunnetaan aina. Ihmisillä on paljon hyviä ja mielenkiintoisia muistoja Atrian tuotteista ja ruokahetkistä. Tilannekomiikka sekä hyvät tarinankertojat saavat Kaijan hymyilemään. Läsnäolon taitoa Kaija haluaisi itsessään kehittää. Erityisen hyvä Kaija on omien lastensa äitinä ja vapaa-ajalla hän rentoutuukin parhaiten perheensä ja ystäviensä parissa. Kaijan ruokabravuuri on lasagne, mutta arjen pelastuksena toimii hunajamarinoidut broilerinsuikaleet. Kaija palkittiin Atrian vuoden 2018 somettajana.

Lue kirjoittajan muita blogeja